Uusi Kanteletar − Mitä tulitkaan tehneeksi, Elias Lönnrot?

“Kantelettaren kokoonpanon viimeinen vaihe on havainnollisena esimerkkinä usein todetusta säännöstä, ettei kirjailijan pidä viimeisinä elinvuosinaan ryhtyä korjaamaan nuoruutensa ja miehuutensa aikana suorittamiaan töitä.”

Näin suorin sanoin kirjoitti Elias Lönnrotin elämäkerturi, Aarne Anttila, Lönnrotin viimeisestä kirjallisesta työstä. Viimeistellessään loitsurunojen kokoonpanoa 1870-luvun lopulla Lönnrot palasi laulurunoihin. Tekeillä oli uusi, korjattu ja laajennettu Kanteletar-painos. Työ jatkui aina Lönnrotin kuolemaan, kevääseen 1884, asti.

Tutkijoilta ja suurelta yleisöltä lähes tuntemattomaksi jäänyt toimitustyö oli tekijälleen paitsi rakas myös raskas. Kirjekonseptissaan kanslianeuvos Carl Gustav Borgille maaliskuussa 1883 Lönnrot toteaa väsyttäneensä itsensä Kantelettaren korjaustyöllä, jonka oli määrä valmistua Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosipäivään mennessä. Alkuperäisiä käsikirjoitusniteitä, jotka sisältävät eri työversioita, korjauksia, luetteloita, sanaselityksiä ja puhtaaksikirjoitettuja kokonaisuuksia, säilytetään SKS:n kirjallisuusarkistossa. Niitä lukemalla havainnollistuu, että myös Kanteletar oli prosessi, alati muotoutuva ja yhä uudestaan tekijäänsä innostava. Kuten Kalevalassa, Lönnrot pyrki täydellisempään, parempaan ja laajempaan kokonaisuuteen hyödyntämällä kaiken siihen asti kerätystä runoaineistosta. Itse hän arveli uuden Kantelettaren olevan valmistuessaan ainakin puolet entistä painosta laajempi.

Uusi laitos ei koskaan ilmestynyt. Lönnrotin kuoleman jälkeen Julius Krohn järjesteli korjaukset ja lisät Kantelettaren III kirjan osalta. Muun lyyrisen aineiston osalta työn katsottiin jääneen niin kesken, ettei sitä voinut tämän vuoksi julkaista. Vuonna 1887 ilmestyi Kantelettaren 3. painos, jonka III kirjan lyyris-eeppiset runot (runoja yli puolet aikaisempaa painosta enemmän) olivat Lönnrotin uudestaan muokkaamia, muut runot vuoden 1840 painoksen asussa. Myöhemmin palattiin alkuperäiseen kokonaisuuteen. Lönnrotin viimeinen jättiuurastus jäi kokonaisuudessaan painamatta ja unohtui. Jäihän työkin kesken.

Onko keskeneräisyys ollut syynä siihen, että aineistoa ei ole tutkittu? Katsottiinko korjaustyön olleen vanhuuden höperöitämän Lönnrotin sekava tekele, sisällöltään mitäänsanomaton ja vähäarvoinen? Laajennettu Kanteletar-laitos ja siihen liittyvä käsikirjoitusaineisto ovat kiinnostavia paitsi kansanlyriikan ja Lönnrotin työskentelymenetelmien kannalta myös tutkimushistoriallisesti.

Mitä jos Lönnrot olisi ehtinyt julkaista “Uuden Kantelettaren”? Olisiko se muuttanut käsityksiämme kansanlyriikasta? Rahvaan tunteista? Lönnrotista itsestään?

Vuonna 1840 ilmestynyt Kanteletar täyttää tänä vuonna 175 vuotta.