Arkiston eläin

Maailman Eläinten päivän ja viikon (4.–10.10.) kunniaksi kartoitin hiukan tilannetta oman toimenkuvani kannalta. Aluksi katsoin, mitä eläinkeruita kansanrunousarkisto on olemassaolonsa aikana järjestänyt. Mainioissa Kansantieto-kyselyvihoissa olivat ainakin seuraavat aiheet jo vuosina 1936–1939:

Luonto puhuu, eläimet haastelevat, P-puuro ja käärmeen maito, Tulikettu ja Meren Musti, Linnut, Käärmeet eli madot, Hämähäkki, Metsän villit eläimet.

Kansantieto-lehtien kyselyt elvytettiin uudelleen vuosiksi 1961–1968. Syntymäni ja kouluunmenon välillä vastaajaverkko sai miettiä seuraavia:

Kysymyksiä linnuista, Elättikäärme, Kaivohauki ja piimäsammakko, Lauloivatko lapset varikselle?, Sammakon neuvot, ”Istu mättäälle, paa piippuus!” – luonnonäänten jäljittelyjä.

Kummallakin vuosikymmenellä aiheet vaihtelivat kiehtovasta yksittäisestä motiivista hyvinkin perusteellisiin vihjeluetteloihin. Ymmärrettiin myös, että tärkeistä aiheista kannattaa kysyä uudelleen, eikä haittaa vaikka kysyttäisiin osittain samoilta henkilöiltäkin. Tyylikkäästi lopetettiin siihen mistä aloitettiinkin eli luonnonääniin.

Elinkeinorakenne muuttui, samoin arkiston toiminta-ajatus. Seuraavina vuosikymmeninä esiin nousi muistelijan ja kotieläimen suhde. Valtakunnallisina aiheina olivat kissaperinne ja kissakaskut, hevoset sodassa ja muut hevostarinat sekä tietenkin lehmät. Kymmenien kisujen, satojen heppojen ja tuhansien nautojen aineistot saavat jatkuvasti uusia tutkijoita. Tohtorinhattuun ne ovat antaneet hiljattain aihetta Taija Kaarlenkaskelle Joensuussa ja Riitta-Marja Leinoselle Oulussa. Hatunnoston ansaitsevat SKS:n tuotannossa myös Kissojen Suomi ja tuleva Koirien maailmanhistoria.

Omien kirjoittavien jamesherriotiemme eläinlääkäriantologia Lehmästä leopardiin ilmestyi Anneli Mäkelä-Alitalon toimittamana syyskuussa. Myös uusia aloitteita lemmikkikeruiksi on saapunut tänä vuonna.

Mutta mikä on tilanne villieläinrintamalla ja vanhalla kunnon eläinkortistolla? Sisäistä ammattipuhetta ja aakkosjärjestystä käyttäen asiakkaiksi ovat viime vuosina hiipineet ainakin hyttynen, hämähäkki, joutsen, kaakkuri, karhu, kettu, kiiski (vastarannan), kiuru, kuikka, kuovi, käärme, lepakko, mehiläinen, pääskynen, sammakko, sika, sisilisko, sotka/ tavi/ telkkä (Kalev. goldeneye/ teal), sudenkorento ja säynävä. Luikersi sisään lopuksi vaskitsakin. On syntynyt artikkeleita, palkittuja tietokirjoja ja monenkarvaisia opinnäytteitä sekä luonnon- että kulttuurintutkimuksen aloilta.

Ne eläimet, jotka eivät ole valjaissa, hihnassa tai karsinassa, on ahdettu kortistolaatikoihin tai teljetty tietokantoihin tunnussanojen taakse. Joidenkin ihailtujen ja pelättyjen, kuten huuhkajien, leijonien ja susijengien osana on ollut muuttua ketterien ihmislaumojen symboleiksi. Kannattaa palauttaa mieleen Lauri Viidan Eläinnäyttelyssä-runo (Betonimylläri ja muita runoja, 1951, WSOY) ja miettiä, millä puolella verkkoa kukin on. Ehkä moni meistä on siinä välissä, tietoon ja verkkoon ja omaan näppäryyteensä sotkeutuneena. Jos putoaa istualleen, häntäluu tuntuu.