Puhdasoppisuus ja kamppailu karsinoista
Useimmille kirjan uskonnoille on tyypillistä, että niiden pyhät tekstit määritellään ja niitä koskevia tulkintoja ohjailee tehtävään vihkiytynyt papisto. Tulkintojen oikeellisuudesta käydään kamppailua, joka pahimmillaan saattaa johtaa sortoon, ihmisten vangitsemiseen, kiduttamiseen ja surmaamiseen. Yhtä tavallista on, että samojen uskontojen piiristä nousee uudistusliikkeitä, jotka haastavat oikeaoppisuuden ja sitä ylläpitävien etuoikeutettujen ryhmien aseman ja instituutiot. Haastajat joko kumoavat vallitsevat valtarakenteet tai luovat omat vastaliikkeensä. Nämä uskonyhteisöt ovat kerkeitä luomaan uusia hierarkioita, uuden papiston ja uuden puhdasoppisuuden.
Jokseenkin samanlaiselta näyttää akateeminen kamppailu oppialojen puhtaudesta, institutionaalisista rajoista ja resursseista. Meille tuttu ihmistieteiden järjestelmä on suhteellisen nuori, mutta institutionalisoiduttuaan sille vaaditaan ikuista olemassaolon oikeutta. Hämmentävän usein äsken toisistaan siinneet oppialat ymmärretään fundamentaalisella tavalla toisistaan poikkeaviksi.
”Tämä ei ole historiantutkimusta, filosofiaa, sosiologiaa, folkloristiikkaa, kielentutkimusta” – tai mitä nyt milloinkin. Kommentilla tarkoitetaan, että tätä tai tuota tutkimusta ei pidä päästää puhdasoppisten karsinaan nauttimaan heille tarkoitetuista kymmenyksistä. Perustetta käytetään joko vääräoppisen tutkimussuunnan torjumiseen tai vielä useammin resurssien pitämiseksi omissa käsissä. Ulkopuoliseksi määritelty tutkimus voidaan jättää huomiotta, julkaisematta ja sen tekijä voidaan syrjäyttää rahoituksen ja työpaikkojen jaossa. Tällainen ”argumentum ad institutionem” eli pelkkään institutionaaliseen asemaan nojautuva perustelu sallii vaivalloisemman sisällöllisen argumentaation sivuuttamisen.
On totta, että ihmistieteellisten alojen välillä on aitoja tiedonmuodostukseen liittyviä kuiluja. Taloustieteet ja osa muista yhteiskuntatieteistä soveltavat erilaisia matemaattisia ja kvantitatiivisia menetelmiä ja muodostavat näillä menetelmillä analysoitavan tietoaineksen kovin eri tavalla kuin vaikkapa historian-, perinteen- tai taiteentutkijat. Vastaavasti modernit kielitieteet käyttävät terminologiaa ja metodeita, jotka ovat jokseenkin läpitunkemattomia muiden oppialojen edustajille. Monet tieteen murrokset tosin liittyvät siihen, että jotakin toisella alalla kehitettyä menetelmää tai sen piirissä käytettyä tietoainesta sovelletaan alalla, jossa se ei ole ollut tapana. Ekonometriset menetelmät mullistivat aikanaan osan historiantutkimuksesta, vaikka ne eivät alaa vallanneetkaan.
Institutionaaliset raja-aidat näyttävät silti rakentuvan nopeasti. Yhtäkkiä eri instituutioissa harjoitettava historiantutkimus muuttuu niin erilaiseksi, että sen on mahdotonta toimia yhdessä lähialojen tai jopa saman alan edustajien kanssa. Itse kukin katsoo omistavansa aivan uudet taikakeinot tutkimukseen eikä kernaasti niitä toisten kanssa jaa. Yhtä typerryttävää on, kun tutkimuksen sisältö jää toissijaiseksi ja etusijalle asettuu tekijän laitos, oppiala tai jokin muu sisältöön liittymätön seikka, kun tutkimusta arvioidaan.
Jos institutionaaliset, omistajuuteen ja resurssien hallintaan liittyvät seikat sivuutetaan, ihmistieteiden välillä olennaisimmat erot ovat oppialakaanoneissa eli siinä, mihin tutkimusklassikoihin ja aikalaistutkijoihin viitataan ja keiden terminologiaa käytetään. Eroja on myös tutkimusaineistoissa, niiden kokoamisessa ja validioinnissa sekä kulttuurisissa hierarkioissa. Ne sanelevat tutkimuksen katseen suuntaa, mutta erot humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen välillä eivät näytä sen suuremmilta kuin useiden alojen sisäisten tutkimusperinteiden erot.
On hämmentävää, että oppialojen puhtaudesta jaksetaan kantaa niin suurta huolta. Voiko joku tosissaan väittää, että eri näkökulmista inhimillistä toimintaa jäsentävät oppialat ovat itsessään niin täydellisiä, ettei niiden kannata ottaa huomioon mitä naapurialoilla tapahtuu ja että niiden ei kannata sisällyttää opetussisältöihinsä ja tutkimustapoihin lähialojen elementtejä?
On tietenkin tärkeää, että tutkimuksen merkitystä ja laatua arvioidaan kunkin tutkimusperinteen lähtökohdista. Yhtä selvää on, että eri tutkimusperinteitä kannattelevat eriytyneet instituutiot. Silti liiallinen tieteenalalinnakkeiden rakentaminen on tutkimuksen kannalta vahingollista eikä sitä ohjaa avoin tiedonintressi vaan muut etunäkökohdat. Yliopistoja ja tutkimuslaitoksia kehitettäessä olisi varottava luomasta sellaisia rahoitus- ja kannustinjärjestelmiä, jotka korostavat instituutioita sisältöjen kustannuksella.