Tarzan pulkassa – perinteen oikeat muodot

Asuin ensimmäiset opiskeluvuoteni 1982–83 Miikin veljesten alivuokralaisena Töölössä. Huumorimiehistä nuorempi esitti päivänä muutamana kysymyksen: ”Mitkä olivat Tarzanin viimeiset sanat?” Luulin tietäväni ja heitin lähes ylimielisesti: ”Kuka rasvasi liaanin?” Mutta maalaisen vastaus olikin väärä, olisiko ollut äidinkielen oppikirjan siistitty versio. Oikaisun sain tietysti heti, virnuilevana sähähdyksenä: ”Kuka saatana rasvasi liaanin?”

Tarttumaton viidakon kuningas putoaa edelleen putoamistaan netissä. Katala liaanin rasvaaja on vaikkapa halvattu, kirottu, pentele, riivattu, pir*ele tai saatanan apina. Pientä lohdutusta saan siitä, että myös voimasanaton toisinto löytyy hakutulosten kärjestä, tosin eräästä Surkeimmat vitsit -keskustelusta. Kämppäkavereillani oli tyylitajua ja kertojanlahjoja. Ammatillisesti oletan lisäksi, että he toistelivat oman elefanttivitsipiirinsä säkeitä, tässä tapauksessa saatanaa tunnustavia.

Perinteensä vaalijoille on paha mennä kauaskantoisesti opettamaan, että suullinen perinne säilyy jos se välittyy, ja että välittyessään se muuttuu. Yhteisölle tärkeämpää ja varmasti hauskempaa on sanatarkkuus, vilpittömän nurkkakuntainen oikean muodon tai jopa alkumuodon tunnistaminen. Kerran olin luennoimassa karjalaisten pitäjäseurojen seminaarissa ja sain yllätyskysymyksen, tiedänkö Huittisten hullusta miehestä. Läntiseen aiheeseen valmistautumattomana yrittelin, että koko maahan hänet tuntee: hullu mies Huittisista syö enemmän kuin tienaa, taikka leipää puuron kanssa. ”Väärin!” huudahti kysyjä. Kyse olikin Vampulan sananparresta, eikä hullu mies ollut Huittisista vaan Huittisissa. Niin tai näin, Huittisten kaupunki itse on taustoittanut brändihullunsa – Kokemäenjoen uutteran perkaajan – työskentelemään naapurin puolelle ja sijamuotona on elatiivi, -sta.

Erilaiset ilmaisut ja ristiriitaiset odotukset voivat viedä eettisiinkiin pohdintoihin, kun vaikkapa ammattikunnan muistitietoa toimitetaan yksien kansien väliin kirjaksi. Toimittaessani teosta Isänmaan rakentajat (SKS 1994) rahoittavan säätiön edustaja, nyt jo edesmennyt mukava mies, ilmaisi harminsa siitä, että joku rakennusmestari puhui hevoskauppaan viittaavista harjakaisista, kun pitäisi käyttää sanaa harjannostajaiset. Samoin kahvitunnin sijaan piti ehdottomasti puhua kahvitauosta. Myönnän taipuneeni taivuttelusta ja ruvenneeni nostajaisille ja tauolle – kaiken varalta, sillä apurahan toinen erä oli nostamatta. Kielteistä palautetta ei tullut. Kenen leipää söit, sen lauluja lauloit. Pieni revanssi on tullut sketsihahmo Harjakaisen muodossa Putous-viihdeohjelmasta.

Oma lukunsa, ja oma perinnelajinsa, on kansanomainen parodia, jossa alkuperäistä tekstiä muutetaan tahallaan irvailun merkeissä. Jotta väärä muoto huvittaisi kunnolla, oikeakin on riittävän hyvin tunnettava. Tähän perustuvat muun muassa pilasaarnat, penkkarilaulut ja YouTuben tuhannet uudelleentekstitetyt elokuvien kohtaukset. Aiheeseen on syytä palata myöhemmin. Nyt laskiaisen jälkitilassa päätökseksi käy oman jälkikasvun taaperoaikainen virpomaluku, joka näihin päiviin on tunnettu vain yhden itähelsinkiläisperheen perinteenä:

Virvon varvon tuoreeks terveeks,
sulle kelkka, mulle pulkka!