”Väinämöinen on kylliksi antanut työtä”

Laulaja, kirjailija vai kertoja? Laulava kirjuri, kirjoittava laulaja? Luova runoilija, kalevalainen kansanrunoilija, viimeinen suuri runonlaulaja? Puhtaaksikirjoittaja, kokoonpanija, toimittaja vai palapelin rakentaja?

Elias Lönnrotin työtä Kalevalan ja Kantelettaren parissa on luonnehdittu hengästyttävän monella tavalla. Tarkoituksena on luonnollisesti ollut saada selvää Lönnrotin työn laadusta: miten Lönnrot muokkasi kerättyjä runoja ja mikä oli Lönnrotin oma osuus Kalevalassa ja Kantelettaressa? Lönnrot hämmensi soppaa lisää vertaamalla itseään Uudessa Kalevalassa runonlaulajaksi.

Lauri Honko tiivisti vuoden 1984 Kalevalaseuran vuosikirjassa Lönnrotin aika Lönnrotin laulajuuden ja tekijyyden ongelman seuraavasti:

Oliko hän [Lönnrot] Kalevalaa yhdistellessään runoilija vai ei? Edustiko Kalevala kansanrunoutta, ”luonnollista” kansaneeposta, vai oliko se lähinnä kirjallinen tuote? Tai lyhyesti: onko Lönnrot lähempänä Homerosta vai Vergiliusta? (Honko 1984: 33.)

Mutta mitä sanoi Lönnrot runoilevasta työstään?

Lönnrot itse oli proosallisempi kuvatessaan kokoelmiensa toimittamista. Usein hän käyttää ilmaisua järjestäminen selostaessaan työn luonnetta. Runojen järjestämisen tavoitteena oli kuvata mahdollisimman tarkasti suomalaisten muinaista elämää, kuten hän kuvaa Vanhan Kalevalan jälkeistä toimittamista: ”Järestymisessä seki huolena: että Suomalaisten sen aikuinen elämä ja tavat tulisivat niin tarkoin ja monipuolisesti kuvatuksia, kuin runoin avulla mahdollinen on ollut” (Borenius & Krohn 1895: 4).

Järjestämisen lisäksi kirjoituksissa vilahtelevat korjaileminen, kokoominen, sovittaminen, suunnitteleminen ja toimittaminen. Tekijä on heittämättömällä työllä – – korjaellut, sovitellut ja suunnitellut, – – puhtaaksi kirjoitellut ja – kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saanut (ks. Valitut teokset = VT 5: 346).

Järjestämisestä oli paljon huolta: miten sovittaa runot niin, että ne ovat oikeassa järjestyksessä? Huoli koski erityisesti juonikeskeisiä eeppisiä runoja, mutta myös lyyristen runojen yhteen sovittaminen oli hankalaa:

Eri laulajat yhden laulun melkein aina laulavat usiampaan enemmin tai vähemmin toisistaan eriävään tapaan. Mikä muistaa sen täydellisemmästi, kuka vaillinaisemmasti, kuka vaan muutamia sanoja ja eräitä paikkoja tavotteleva, muistonsa kehnoutta poisjäävistä syyttelevä. Eikä sekään olisi niin suurena haittana, vaan kun vielä sen ohessa useinki laulellaan niin sekavasti, että yksiä sanoja ja paikkoja milloin vedetään yhteen, konsa toiseen lauluun, niin viiteen, kuuteenkin toisinansa; taikka kun yksiä lauluja lauletaan niin eritapaisesti, että pian joka toinen värsy on erinkaltainen. Semmoisia järjestäissä saapi kyllä visusti miettiä ja tarkata, kuinka kaikki saataisi parahimmaan sopuun keskenänsä, ja ettei tulisi johon kuhun lauluun liitetyksi, mikä alkuansa mahtoi peräti toiseen kuulua. (VT 5: 352−353.)

Lisäksi huolta lisäsivät muiden odotukset kokelmien suhteen. Uuden Kalevalan esipuheessa Lönnrot epäili, ettei hänen järjestämisensä välttämättä miellytä kaikkia: ”Arvattavasti ei hän siis lienekään järestyttämisen työ niin luonnistunut, että taitaisi olla kaikille mielen mukainen, ja ettei siinä aina yhtä ja toista jäisi muistuttamista” (VT 5: 409).

Kalevalan kiivain arvostelija, C. A. Gottlund, tuhahtikin Kalevalasta: ” – – niin kuin ei Suomessa muka löytyis muitakin miehiä, jotka kykenisivät – kynän kanssa kyntämähän, kirjan töihin kiihtymähän– –” (Anttila 1985: 182). Gottlundin mukaan runojen ”yhteen-hämmentäminen” oli Lönnrotilla varsinaista ”pöhmeröä” (ibid.). Karjalan Kielen Sanakirja määrittelee sanan pöhmerö seuraavasti: vetelästä, lihavasta ihmisestä; lahosta, painavasta puusta.

Runojen järjestäminen ja sovittaminen oli kovin työlästä. Jo Kantele-vihkoja julkaistessaan Lönnrot pohtii luopuvansa työstä, ”josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus” (VT 5: 168).”Väinämöinen on kylliksi antanut työtä”, sanoi Lönnrot kirjeessään Carl Niklas Keckmanille viimeistellessään Kalevalan ensimmäistä painosta helmikuussa 1835 (VT 1: kirje 63).

Omien keruumatkojen ja muiden kerääjien ansiosta runovarat kasvoivat vuosi vuodelta. Aineistoa oli runsaasti, mutta se vaati siivoamista, moneen kertaan puhtaaksikirjoittamista ja aineksien erottelua. Olihan tarkoituksena runojen julkaiseminen ja sen vuoksi niiden mahdollisimman selkeä luettavuus.

Työ kuvaakin Lönnrotin itsensä näkemystä asiasta. Kyse ei ole (ainoastaan) luovasta ilmaisusta, vaan tehdystä, toimitetusta ja moneen kertaan mietitystä työstä. Työtavassa näkyi myös kansanrunon ja taiderunon ero. Lönnrotin mukaan kansanrunoja ”ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta” (VT 5: 320). Taiderunossa on puolestaan muuttunut työksi se, mikä kansanrunossa on ilmauma (ks. VT 5: 321).

Mikä Lönnrot sitten oli? Ei häntä puhtaasti taiderunoilijaksikaan voi määritellä.

Lauri Honko vertaa lopulta Lönnrotia suorituskeiseen, yhden lajin huippuosaajaan, huippu-urheilijaan, joskin on myös valmis sijoittamaan Lönnrotin luovan runoilijan kategoriaan − sinnekin hieman epäillen ja ihmetellen:

Oliko Lönnrot siis luova runoilija? Häntä tekisi mieli verrata huippu-urheilijaan, joka on erinomainen yhdessä lajissa (eeposrunoilijana), selviää kohtuullisesti toisessa (virsirunoilijana) mutta ei ole mikään yleislahjakkuus. Maailman eeposten vertaileva tutkimus tulee luultavasti luokittelemaan hänet lähemmäksi Vergiliusta kuin Homerosta, jota hän niin ihaili. (Honko 1984: 36.)

Lönnrotin työskentelyn moninaisuus ja runoaineiston monikerroksellisuus pakenevat yhtä määritelmää. Lönnrotia voi hyvällä omallatunnolla nimittää laulavaksi runoilijaksi, kertojaksi tai toimittajaksi, viimeiseksi runonlaulajaksi, runojen järjestelijäksi tai luovaksi kirjuriksi. On määrittelijästä kiinni, miten lähelle tai kauas luovuuden mittaria Lönnrotin kulloinkin sijoittaa.

Anttila, Aarne [1931, 1935] 1985: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Borenius, Aksel ja Krohn, Julius 1895: Elias Lönnrot. Kalevalan esityöt III. Lisiä Vanhaan Kalevalaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Honko, Lauri 1984: Lönnrot: Homeros vai Vergilius? Pekka Laaksonen (toim.), Lönnrotin aika, 31−36. (Kalevalaseuran vuosikirja 64.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Karjalan kielen verkkosanakirja [2009]. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 18.

Lönnrot, Elias 1990: Valitut teokset 1: Kirjeet (toim. Raija Majamaa). (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 510.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

-1993: Valitut teokset 5: Muinaisrunoutta (toim. Raija Majamaa). (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 580.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.