Ei hullumpaa perinnettä

Maailman mielenterveyspäivänä 10.10. etsitään Helsingissäkin mielen hyvinvoinnin voimavaroja. Petteri Pietikäiseltä ilmestyi keväällä Hulluuden historia (Gaudeamus 2013), ja tänä viikonloppuna myös Tiedekeskus Heureka tulee hulluksi – ja kehottaa yleisöäkin tulemaan.

Voimavarojen etsintä, tai viimeistään niiden palautus, on tärkeintä mitä voimme itsellemme ja toisillemme tehdä. Omat sävynsä teemapäivä saa tässä maassa, jonka kansalliskirjailijakin eli vain syksystä jouluun.

Kansanperinteen eri lajit tarjoavat kirjon tapoja ja ilmaisuja, joilla esiäitimme ja -isämme ovat käsitelleet mieltä ja terveyttä, vielä useammin näiden puutetta. Luodaanpa ilmanlintuna (nyk. helikopteriperspektiivistä) silmäys muutamaan.

Hulluja on yhdeksääkymmentä yhdeksää sorttia, sanoo sananlasku. Lähes sataa sorttia löytyy M6 (Matti Kuusi) -tietokannasta ja kahtasataa kansanrunousarkiston sananlaskukortistosta hakusanalla hullu. Näiden eri toisintoja on jo tuhansia eri maakunnista. Minua miellyttivät esimerkiksi seuraavat kaksi:

Akanottokortissa ammatillisesti kiehtovinta on sen alaosaan lyöty leima: epäaito? Varsinaista ajatusta ei ehkä kyseenalaistettu, mutta kerääjää epäiltiin omasepitteestä tai kirjallisesta lainasta. Jälkimmäisen sananlaskun taas huipentaa keruupaikkakunta, jonka ansiosta lausahdus on kuin vastine Huittisten hullulta mieheltä, joka syö enemmän kuin tienaa. Tai syö enemmän kuin jaksaa, tai syö leipää puuron kanssa ja voi olla myös ämmä tai poika.

Kansanlääkinnän kortistosta löytyy pari tuhatta korttia mielenvikaisuudesta: ohjeita, joilla tauti voidaan joko parantaa tai aiheuttaa – tai myös pysyvästi ennalta ehkäistä, mistä kertovat lastenhoitoon, ristimiseen ja taudin syntyyn ohjaavat viitekortit. Välineet ovat usein salaman tai kuolleen koskettamia ja säikäyttäminen suosittua. Saunaa tarvitaan lähes kaikkeen. Merkittäviä asioita ovat myös kampaus ja pujottelu:

Historiallisten ja paikallistarinoiden kortistossa on epätavallisten ihmisten pääryhmä, jonka yhdeksi alaryhmäksi on ilmoitettu informatiivisesti: ”Omalaatuisia kansanmiehiä ja -naisia – erikoisen luonteensa, epätavallisten tapojensa, puhetapansa, taitojensa vuoksi huomiota herättäviä lähimmäisiä.” Yksi ja toinen näistä on käytännössä tunnettu kylähulluna, ja sellaisena myös kyläkirjan kansiin laitettu. Lapsenlapset ovat saattaneet olla eri mieltä, mikä asiakaspalautteena on joskus jouduttu kuulemaan.

Sanonnat, tarinat ja uskomukset ovat karuja ja suorasukaisia: puhutussa ja puheesta kirjatussa kansantietoudessa ei juurikaan psykologisoida eikä estetisoida. Lauletussa perinteessä tilanne on päinvastainen, mikä välittyy jo lauluteksteistä. Sekä kalevalainen lyriikka että uudemmat riimilliset laulut pursuavat omakohtaisia tunteita, kuten varhaisen pop-musiikin kuuluukin. Allin mieli on alhaalla ja laulajan alempana, vaikka joku myös riemusta raikuu. Voi arvata, että alatyyppien ”Laulut kodittomuudesta, kulkemisesta ja hylätyksi tulemisesta” ja ”Yksinäinen, hylätty / Odotus, ikävöinti” laulajien voimavarat kaipasivat täydennystä, ja laulusta sitä monille tuli. Terapeuttisin perinnelaji lienee itkuvirret, ja terapiana niitä on aina käytettykin.

Myös nauru on tutkitusti terveellistä, mutta lääkkeen ympäristövaikutuksetkin on huomioitava. Pilailijat ja vitsailijat kyllä voimaantuvat, mutta pilat ja vitsit eivät aina vahvista kohteitaan.

Uusista aineistoista voi kokeilla hakua uudella tekniikalla. Arkistotietojärjestelmän yleishaku mielenterv* antaa 69 osumaa, mielisair* puolestaan 178 osumaa. Viime vuosien keruista ainakin Jälleenrakentajan jäljillä ja Kosketus Suomessa sisältävät jotain olennaista mielenterveydellisestä lähihistoriastamme, ja tutkimuksiksi tätä ovat jo ehtineet jalostaa Ville Kivimäki ja Taina Kinnunen.

Laulakaamme, kuunnelkaamme, kosketelkaamme!